Tartu käteeni, haluan kulkea kanssasi.
Jaa-a, Russ Taff oli minun mielessäni pitkään lähinnä "Medals" -albumin ansiosta. Mutta johdatus on kummallinen juttu. Sitä ei aina tajua ja pieninkään asia ei ole Pyhän Hengen mielestä liian pieni, jotta sillä voisi tapahtua suuria - ainakin pienen ihmisen elämässä. (No, ok - en ole niin pieni kun ylipainoakin on tällä hetkellä reippaasti). Mutta asiaan. Olimme olleet Iso Soitto -festivaaleilla kaverini kanssa pari aikaisempaa kertaa katsomassa Neal Morsea ja Petraa edellisinä vuosina. Kolmannella kerralla, siis vuonna 2014, oli tarkoitus ensin mennä katsomaan kelttiläisvaikutteista Ionaa, jolta minulla on yksi albumi. Mutta sitten asiat muuttuivat. Russ Taff vahvistettiin Iso Soitto -festivaaleille myös. Minulla oli silloin kolme levyä häneltä, joten tahdoin nähdä hänet mieluummin kuin Ionan. Mikähän olisi paljon parempi syntymäpäivälahja kuin Russ Taffin keikka Suomessa? Ja vielä kun hän on melkein samassa iskussa kuin 80-luvulla. Tämän takia tuli sitten tutustuttua tarkemmin näihin kolmeen levyyn, "Medals", "Russ Taff" ja tietysti "The Way Home", joista viimeisintä pidetään hänen parhaimpanaan. All Music Guide on antanut sille viisi tähteä. Tämä oli minua kummaksuttanut, sillä mielestäni levy ei ollut niin hyvä kun ensimmäisinä kertoina sitä kuuntelin. Mutta miten asian laita on nyt?
Ennen Keuruun keikkaa yksi "promoottori" kehui Russ Taffia maasta taivaaseen. Hän sanoi Russin olevan tärkein gospel-rockin laulaja. Kukaan muu kun ei kuulemma ole ollut sekä klassisessa The Imperials -yhtyeessä kuin Gaither Vocal Bandissä. Hän myös mainitsi tämän albumin "The Way Home" parhaimmaksi. Keikalla muuten tulikin kolme kappletta tältä: "Winds of Change", "I Cry" ja "Ain't No Grave", samalla kun nimialbumi jäi yhteen ("I Still Believe") ja "Medals" samoin ("Silent Love"). Oli asiasta mitä mieltä tahansa, niin tämä oli kyllä timanttikauden viimeinen albumi, tosin hän on sen jälkeenkin julkaissut ainakin yhden kaksi kovaa levyä - kuulemma.
"The Way Home" ei ole todellakaan albumi, jonka suosittelen kuuntelemaan Russilta ensimmäiseksi. Sen sijaan "Medals" olisi parempi avaus. Totuus on, että sanoitukset ovat erittäin herkkiä suureksi osaksi ja sävellykset ovat mutkikkaimpia kuin aluksi luulisi. Tämä ilmenee siitä, että biisit ikään kuin kasvavat kerta kerran jälkeen. Russ Taffin loistava lauluääni pääse kunnolla kukkaan biisissä kuten "Farther on" ja "Table in the Wilderness". En kyllä suoralta kädeltä sanoisi hänen olevan kaikkien aikojen tärkein tai paras gospel-rockin artisteista, mutta yhä elävistä artisteista hän varmasti yltää kolmen parhaan joukkoon, ellei jopa parhaaksi. Tämä sen vuoksi, että suuret vaikuttajat kuten Larry Norman, Rich Mullins ja Mark Heard ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen.
Albumin nopeita biisejä edustavat ensimmäiset kappaleet "Winds of Change" ja "It Was Love", samoin "He Came Through", jota ei valittettavasti tällä kertaa kuultu livenä. Samoin "Go On". "Ain't No Grave" on vähän yli minuutin pätkä. Muistaakseni keikalla tuli noin kolmen minuutin versio. Harmittaa jonkin verran kun studioversio ei pääse kukoistuukseensa kunnolla. Albumin kolme viimeistä kappaletta "Guiding Light", "Take My Hand" ja "Table in the Wilderness" muodostavat täydellisen kokonaisuuden. Kumma ettei yhtäkään näistä kuultu livenä. Niissä on todellista sanomaa. Toivo on Russ Taffin biiseissä keskeinen seikka. Sen huomaa myös "I Cry" -biisistä, josta kuuntelimme kaverin kanssa toista versiota YouTubesta. Täytyy myöntää, että kappale, joka oli melkein unholassa on nyt suosikkejani tämän artistin levytyksistä. Meitä kaikkia itkettää välillä, mutta muistakaa että autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. Jumala on Pyhän Henkensä kautta vahvasti mukana teksteissä, olkoon musiikki vaikka rokkia.
1. Winds of Change
2. It Was Love
3. Farther On
4. The River Unbroken
5. He Came Through
6. I Cry
7. I Need You
8. Go On
9. Ain't No Grave
10. Guiding Light
11. Take My Hand
12. Table in the Wilderness
* * * * *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti