Point of Grace - A Christmas Story

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1999

 

Perinteinen joulutarina

Point of Grace on kristillinen tyttöbändi. Tämä on heidän ensimmäinen joululevynsä. Silloin yhtye muodostui vielä neljästä jäsenenstä. Heitä voisi verrata Spice Girls -yhtyeeseen, vaikka POG olikin olemassa jo kauan ennen heitä. Melkein aina kun naislaulaja tai -laulajat tekevät pop-musiikkia kristillisellä puolella (ja varsinkin maallisissa piireissä), on luvassa joululevy ennemmin tai myöhemmin. Silti kiinnostuin tästä bändistä niin paljon aikoinaan, että päätin ostaa kaikki albumit, myös jouluaiheiset. Täytyy myöntää, että levy on tehty upeasti ja tuo joulutunnelman väkisinkin.

POG ei silti mässäile erinomaisuudella tällä levyllä, vaikka laulavatkin virheettömästi ja nuotilleen. Sovituksissa olisi voitu vähän enemmän olla rohkella mielellä, eikä luoda coverita sellaisista kappaleista, jotka on tehty jo ziljoonaan kertaan. Muutama upea veto tosin löytyy: "One King" ja "Not That Far from Bethlehem" ovat päättämässä tätä levyä hienolla tavalla. Samoin alussa oleva "When Love Came Down" jää laulattamaan myöhemminkin. "Emmanuel God With Us" muistuttaa meitä, että on olemassa paljon yksinäisiä, joilla ei ole tosiaankaan ole tuttavia saatikka perheenjäseniä enää ja viettävät joulunsa yksin. Jumala on silti heidän seuranaan ja toivoo että he saisivat kokea myös lähimmäisen rakkautta. "Santa Claus Is Comin' to Town" on levyn heikoin lenkki, johtuen sen lapsellisesta sovituksesta. Sen sijaan "Light of the World", jonka POG laulaa Michael Taitin kanssa, on mahtava esitys.

Yleisesti ottaen POG on tehnyt hyvän, joskin perinteisen joululevyn, jossa biisit pääosin sointuvat yhteen. Kappaleet myös toteuttavat hengellistä viestiä eteenpäin näin joulun aikoina. Albumi on tuotettu hyvin, eikä minulla ole pahaa sanottavaa tästä levystä paljoakaan.

1. Joy to the World

2. When Love Came Down

3. Angels We Have Heard on High

4. Let It Snow, Let It Snow, Let It Snow / Sleigh Ride

5. Carol of the Bells / What Chils Is This?

6. O Holy Night

7. How Great Our Joy

8. Emmanuel God With Us / O Come, O Come Emmanuel

9. Light of the World

10. Santa Claus Is Comin' to Town

11. Jingle Bell Rock

12. Coventry Carol

13. One King

14. Not That Far from Bethlehem

* * * *

Amy Grant - A Christmas Album

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1983

Hengellinen joulu!

Ei ole ollut minulle vähän aikaa sellaista joulua, johon ei olisi kuulunut Amy Grantin musiikki ja nimenomaan tämän albumin muodossa! Kun tätä levyä kuuntelee, tulee joulutunnelma nopeammin kuin luulee.

Tätä on sanottu kristillisissä piireissä kaikkien aikojen parhaaksi joulevyksi. Jollei se ole, niin kyllä se vähintään kolmen parhaan joukossa on. Se on täydellinen yhdistelmä Amy Grantin omia joulubiisejä ja perintekkäitä klassikoita. Yhtenä hittinä voi mainita Michael W. Smithin kirjoittaman "Emmanuel" -biisin, mutta eivät siihen mahtavat joululaulut rajoitu. "Hark! The Herald Angels Sing" on perinteinen joulubiisi, jonka tekijää ei tunneta, mutta Amyn laulamana se kuulostaa juuri hänenlaiseltaan kappaleeltaan. Sen jälkeen seuraa "Preiset dem König!", joka on kaunis instrumentaalikappale.

Albumi on hyvin tuotettu, siinä on paljon herkkyyttä sekä ripaus huumoria. En ole vuosien saatossa yhtään kyllästynyt tähän levyyn eli on kestänyt hyvin ajan hammasta. Se kilpailisi varmasti jopa 40 suosikkilevyni listapaikasta, jos sen kuuntelu ei rajottuisi joulunviettoon. Ei ihme, että tätä on sanottu täydelliseksi Amy Grantin levyksi niille, jotka vihaavat Amy Grantin musiikkia. Se todella on niin valloittava ja mukaansatempaava, että saa liikkuttuneeksi, mutta saman aikaan iloiseksi. Albumin päätös "A Mighty Fortress/Angels We Have Heard on High" on täydellinen lopetus täydelliselle levylle. Harmin paikka, että Amy Grant on tehnyt tämän jälkeenkin joululevyjä, sillä ne eivät ole yltäneet läheskään tämän tasolle. Tämä pitää pintansa, edelleen!

1. Tennessee Christmas
2. Hark! The Herald Angels Sing
3. Preiset dem König! (Praise the King)
4. Emmanuel
5. Little Town
6. Christmas Hymn
7. Love Has Come
8. Sleigh Ride
9. The Christmas Song (Chestnuts Roasting on an Open Fire)
10. Heirlooms
11. A Mighty Fortress / Angels We Have Heard on High

* * * * *

Point of Grace - Home for the Holidays

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2010

Jouluksi kotiin!

Suoraan sanottuna minua ei paljoakaan kiinnosta ja innosta joululevyt, sillä niitä ei kehtaa kuunnella kuin joulukuussa. Nyt on kuitenkin niin, että joidenkin kristillisten artistien muutamat joululevyt ovat osoittautuneet todella tasokkaiksi, että niitä ei ole voinut olla hankkimatta. Point of Grace eli POG on yksi näistä. Alunperin POG oli neljän nuoren naisen muodostama tyttöbändi, mutta nyt vain kolmen naisen. Point of Gracen kaksi edellistä joululevyä olivat molemmat menestyksekkäitä, ja he julkaisivat vuonna 2010 jo kolmannen joulualbumin, mikä on ehkä jo liikaa. Puolustukseksi täytyy sanoa, että kyseessä on inspiroivin joululevy, jonka olen heiltä koskaan kuullut.

Yksi vaikuttavimmista elementeistä levyllä on kantrivaikutteet, jotka kuuluvat parhaiten biiseissä "White Christmas" ja "Labor of Love", varsinkin ensiksi mainitun kappaleen sovitukseen se on antanut todella paljon nopeutta ja ytyä. Muutenhan kappale olisi jo loppuun kulutettu, vaikkakin hieno. "Immanuel" on ehkä paras joulukappale, jonka olen koskaan kuullut. Siinä kuuluu selvä tunnelataus varsinkin kerto säkeessä. "Little Drummer Boy" on myös sovitettu uudella tavalla, mutta silti kunnioittaen alkuperäisversiota. Levyä kuunnellessa nousee ilon ja liikutuksen kyyneleet silmiin, kun kuuntelee biisejä kuten "Home for the Holidays / Silver Bells" ja "The Giver And the Gift", josssa jälkimmäisessä on mukana Jim Brickman.

Levyn letkeästä huumoripuolesta vastaavat kappaleet "Candy Cane Lane" ja "A Holly Jolly Christmas". "Joy to the World" on levyn iloisimpia kappaleita. Liikutuksen kyyneleet nousevat silmiin myös kappaleen "Not So Silent Night" aikana. Biisi itsessään kertoo Jumalan rakkaudesta maailmaa kohtaan.

Nyt kun POG on tehnyt kolme joululevyä, toive minulta olisi ettei  heiltä tulisi enää yhtään jouluaiheista levyä. Onhan tämä jo sinänsä yksi heidän merkkipaaluistaan - jollei jopa täydellinen joululevyksi.

1. White Christmas
2. Candy Cane Lane
3. Labor of Love
4. Home for the Holidays / Silver Bells
5. Immanuel
6. Little Drummer Boy
7. A Holly Jolly Christmas
8. Joy to the World
9. Not So Silent Night
10. The Giver And the Gift

* * * * *

The Choir - Circle Slide

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1990

Jumalalla on armolliset silmät.

The Choir oli minulle monien kristillisten yhtyiden tapaan täysi tuntematon ennen kuin tutustuin kaikkien aikojen parhaimpien CCM-levyjen listaan. Sillä oli kaksi levyä listalla: "Circle Slide" ja "Chase the Kangaroo". Kumpikin levyistä on vaikuttanut kristilliseen vaihtoehtomusiikkiin todella paljon - siitä olen varma. Voisi sanoa, että tämä on todennäköisesti genren tärkein bändi heti Daniel Amosin jälkeen, siis alternative rockin.

"Circle Slide" on ensimmäinen levy, johon musiikkidiggarin kannattaa tutustua The Choirin tuotannon osalta. Se on helposti avautuva, ainakin verrattuna "Chase the Kangaroo" ja "Wide-Eyed Wonder" -levyihin. Nimibiisi on ehkä aavistuksen liian pitkä, mutta toisaalta se vie mukaansa ihan kiitettävästi. Tunnetta ei puutu muistaakaan biiseistä. Kertoohan jo kappaleiden nimetkin, että "A Sentimantal Song" ja "Merciful Eyes" ja kaihoisa "If I Had a Yard" ovat todella riipaisevia kappaleita. "Tear for Tear" on vähän yli minuutin raita, ja toivoisinkin että se olisi pidempi, sillä se jotenkin tuntuu loppuvan kesken. "About Love" -kipaleella kuullaan Mark Heardin lauluakin ja se voisi hyvin olla hänen myöhäisemmillä levyillään, kuten vaikka "Second Hand". "Blues Skies" on niin ikään tunnelmallinen kappale. "Laugh Loop" -kappale on ainoa biisi, jonka mukana oloa en ymmärrä tällä levyllä. Se on alle kahden minuutin biisi, joka ei tuo mitään uutta kokonaisuuteen. "Restore My Soul" yrittää pelastaa tämän levyn huonolta päätökseltä ja onnistuukin siinä ihan erinomaisesti.

Vaikka parhaat biisit ovatkin alussa, ei loppu ole paljoa huonompi. The Choir on yksi niistä yhtyeistä, joihin kannatta tutustua enemmänkin, varsinkin tässä arvostelussa mainittuihin levyihin. Harmi kyllä, levyt ovat CD-muodossa vaikeasti saatavilla - kuinkas muuten...mutta onneksi nyt on tulossa kovaa vauhtia laillisia keinoja saada digitaalisessa muodossa vanhaa kunnon musiikkia.

1. Circle Slide
2. If I Had a Yard
3. A Sentimental Song
4. Merciful Eyes
5. Tear for Tear
6. About Love
7. Blues Skies
8. Laugh Loop
9. Restore My Soul

* * * * ½

Believer - Dimensions

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1993

Ei kahta ilman kolmatta!

Believer oli julkaissut jo aiemmin albumit "Extraction from Mortality" (1989) ja "Sanity Obscure" (1990), jotka molemmat toivat oman elementin thrash metalliin. Jos ensiksi mainittu oli tuonut viulun niin jälkimmäinen toi oopperalaulun siihen. "Believer" oli rankkuudestaan huolimatta valmis kokeilemaan myös vaihtoehtoisia menetelmiä. "Dimensions" meni vielä pidemmälle. Sen biiseissä oli runsaasti kokeiluja, osa juonsi juurensa jo aiempiin albumeihin, mutta osassa on jotain uutta.

Pidän alun pelottavista huudoista. Suoraan sanoen en täsmälleen tiedä miten ne liittyvät biisiin, mutta ei minun varmaan tarvitsekaan - enkä tiedä haluankokaan. "Gone" -kappale on kovaa thrashia mutta monimuotoista sellaista. Samoin oikeastaan kaikki muutkin lukuunottamatta viimeistä kappaletta "Trilogy of Knowledge", jossa kuullaan fantastisia naisoopperaääniä. Jos joku vielä väittää, että Tarja Turunen oli ensimmäinen naisoopperalaula metallissa niin kuunnelkaan nyt ihmeessä vaikka Believeriä. Yhtye oli jo kolme vuotta aiemminkin tehnyt vastaavanlaisia kappaleita. Tämä "Trilogy of Knowledge" on sananmukaisesti trilogia, tosin siihen kuuluu myös intro, joten itse asiassa siinä on neljä osaa. Tämä on thrash metallin mahtipontisimpia kappaleita, joita olen koskaan kuullut. Hieno kokeilevainen teos.

Tämän albumin tekemiseen meni pitempi tovi varmasti kuin edellisissä. Believer oli 90-luvun alussa todellisessa iskussa. Harmin paikka, että yhtye lopetti tämän levyn jälkeen. Se teki kyllä comebackin vuosia myöhemmin, mutta musiikki oli muuttunut lähemmäksi nu metal -vaikutteita tyyliin Deftones. Usko minua: Believer oli kenties rankin thrash metal bändi vielä tämän albumin aikoina. Kappaleet kuten "Future Mind", "Dimentia" ja "What Is But Cannot Be" ovat niin parasta metallia.

1. Gone
2. Future Mind
3. Dimentia
4. What Is But Cannot Be
5. Singularity
6. No Apology
7. Trilogy of Knowledge (Intro: The Birth, Movement I: The Lie, Movement II: The Truth, Movement III: The Key)

* * * * ½

Stryper - No More Hell to Pay

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2013

Mars matkaan!

Stryperin paluu oli tapahtunut jo tavallaan "Reborn" -albumin myötä, tosin se oli tarkoitettu alunperin Michael Sweetin soololevyksi, mikä heijastui jo siinä, että niitä ei soitettu paljoakaan livenä. "Murder by Pride" sen sijaan oli tehty Stryperin tyyliä silmällä pitäen, ja se näkyi mm. kovien huudahdusten muodossa albumilla. Muutamien mielestä kyseinen levy oli silti liian balladivoittoinen. Nyt Stryper julkaisi sitten vastapainoksi heidän rankimman albuminsa tähän saakka. Siinä on ainoastaan yksi balladi "The One", joka ei yllä lähellekään "Together As One" ja "Honestly" -biisien tasoa, mutta ei ole ihan heikkokaan.

Levyn rankkuus siis kuuluu peräti 11 kappaleen muodossa 12 biisistä. Yksi kovimmista ehkä on "Saved by Love", jossa sanomasta ei silti ole tingitty yhtään. Levyn nimibiisi "No More Hell to Pay" on nousemassa klassikon asemaan varmasti lähivuosina, vaikka omalle kohdalle se ei ihan osukaan kovaa. "Marching Into Battle" -kappaletta esiteltiin Internetissä ennen levyn julkaisua ja sitä kehuttiin paljon. Tosin, se taitaa olla löytynyt arkistojen uumenista ja äänitetty nyt vasta. Levyllä on yksi kappale, jonka itse ristisin jo klassikoksi, nimittäin "Sympathy". Se on nimittäin kasvanut vain arvoaan muiden jäädessä paikoilleen statukseensa.

Onko "No More Hell to Pay" sitten parempi kuin "Murder by Pride", koska se on myös tuotettu paremmin? Sanoisin että ei. "No More Hell to Pay" on toki paljon rankempi kuin edellinen albumi, mutta samalla siitä puuttuu se syvällisyys ja herkkyys, joka oli kuultavissa "Murder by Pride" -levyn lähes jokaisessa biisissä. Ei "No More Hell to Pay" nyt tietenkään ihan tunteeton ole, mutta jotain sellaista jäi kaipaamaan lisää. Kaiken kaikkiaan "Jesus Is Just Alright" on mukava cover myös, mutta pidän DC Talkin versiosta enemmän - alkuperäistä en koskaan muista kuulleenikaan.

Jää nähtäväksi, että jatkaako Stryper vielä musiikin tekoa. Michael Sweetin ääni ainakin tuntuu olevan erinomaisessa kunnossa ja miesten soittotaito hakee vertaistaan. Jos seuraava levy vielä tulee toivon, ettei siinä olisi naurettavia kappaleita kuten tällä oli "Sticks & Stones"...kiitos!

1. Revelation
2. No More Hell to Pay
3. Saved by Love
4. Jesus Is Just Alright
5. The One
6. Legacy
7. Marching into Battle
8. Te Amo
9. Sticks & Stones
10. Water into Wine
11. Sympathy
12. Renewed

* * * *

Tourniquet - Psychosurgery

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1991

Yksi kristillisen metallin kulmakivistä!

Tourniquet oli jo tehnyt loistavaa musiikkia debyytillään "Stop the Bleeding", mutta toinen albumi "Psychosurgery" teki heidät tunnetuiksi jopa osassa maallisia piirejä. Myönnän, että asenteeni bändiä kohtaan oli aluksi erittäin luotaantyötävä, mutta sitten löysin tämän albumin kaikkien aikojen kristillisten metallialbumien listalta. YouTubesta kuunneltuani pari kappaletta "Psychosurgery" ja "A Dog's Breakfast", olin varma että tämä kannattaa hankkia, ennemmin tai myöhemmin. Jossain määrin minua oli karkoittanut heidän pelottavat päällykantensa, vaikka myöhemmin katseltuna niissä on paljon sanomaa.

Mikä sitten tekee "Psychosurgery" -levystä niin loistavan? Hyvät riffit, onnistuneet sanoitukset, mahtava soitto ja syvä tunnelataus mainitakseni joitain syitä. 90-luvun alussa kristillisessä metallissakin oli jo yleistä metallin ja räpin yhdistäminen ja tähän meni Tourniquetkin "Spineless" -biisinsä kanssa. Biisi oli joissain vaiheessa suosittu livekappale ja lienee vieläkin sellainen.

"Spineless" ei ole levyn paras kappale kaikesta huolimatta - omasta mielestäni. Nimikappale on tietty kovaa tasoa, mutta kirkkaimmin loistavat "A Dog's Breakfast", joka varoittaa harhaopeista sekä "Broken Chromosomes", joka puolestaan varoittaa vahingoittamasta kenenkään toisen ihmisen päälle, sillä ihminen on tehty Jumalan kuvaksi. Tämä jälkimmäinen on tunnelataukseltaan suurin levyn kappaleista. "Stereotaxic Atrocities" oli jossain arvostelussa ristitty levyn ainoaksi huonoksi kappaleeksi. Minä pidän kyseistä kappaleesta melko paljon, sillä siinä on otetaan kantaa eläinkokeisiin ja melodia sekä riffit ovat loistavia.

Instrumentaalinen "Viento Borrascoso" on instrumentaalinen, ja se tuo esille Ted Kirkpatrickin kyvyt rumpalina hyvin esille. Albumin rankin kappale on päätöskappale "Officium Defunctorum", ja se kertoo Kristuksen tekemästä sovituksesta ja lunastuksesta.

Kun kuuntelee tätä levyä kerta toisensa jälkeen, on vain ihmeteltävä, että vuonna 1991 heavy/metallikansa kuunteli jotain Metallican Black -albumia. Ihan hyvä levy sekin, mutta tässä on aidosti kaikki hyviä kappaleita ja totuuden sanomaakin löytyy. Se merkitsee vain, että maailmassa on todella voimia, jotka ohjaavat ihmisiä - myös ostaessa levyjä.

1. Psychosurgery
2. A Dog's Breakfast
3. Viento Borrascoso (Devasting Wing)
4. Vitals Fading
5. Spineless
6. Dysfunctional Domicile
7. Broken Chromosomes
8. Stereotaxic Atrocities
9. Officium Defunctorum

* * * * *

Larry Norman - Stranded in Babylon

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1991

Mitä rakkaus on?

Exitin biisissä kyseellään "Mitä rakkaus on?". Vastauskin siinä löydetään "vain luota ristin löydät vastauksen". Larry Norman käsitteli myös rakkautta aiheena kappaleella "Love Is a Commitment". Tuo kappale myös lukeutuu suosikkeihin kyseiseltä artistilta, sillä siinä on rock ja herkkyys samassa biisissä, unohtamatta sitä tärkeintä eli sanomaa. Rakkaus on todellakin sitoomus sydämestä sydämeen.

Larry Norman oli kuullut John Lennonin "God" -biisin ja päätti tehdä oman version. Vaikka "God Part III" oli kirjoitettu jo ennen U2:n "God Part II" -biisiä, se julkaistiin vasta kun Larry oli kuullut U2:n version. Sitten hän muisti joskus tehneensä vastineen John Lennonille joskus. Biisi nimettiin sitten kolmanneksi osaksi. Siinä on rokkaavaa menoa ja meininkiä, unohtamatta taas sitä tärkeintä eli sanomaa. Näistä kolmestä versiosta Larryn versio antaa kaikista eniten kunniaa Jumalalle ja ansaitsee varmasti myös parhaan version maineen. U2:n versiossa uskottiin rakkauteen, mutta Larry sanoi asiat suoraan. "God Part II":n olen kuullut kerran. Biisin sanoma oli kuin vastaisi kysykseen "Mistä pihvi tulee?" sanomalla "Kaupasta!". Jos kerran puhutaan oikeasta rakkaudesta niin puhutaan samalla Jumalasta. Aloitus "Oh Lydia" on kuittailua John Lennonin "Oh Yoko!" -hokemiselle, jota Johnin tuli harrastettu hieman liikaa soolourallaan.

"All the Way Home" on ainoa selvä slovari. Se lukeutuu niin ikään tämän hyvän albumin parhaisiin kappaleisiin. Valittiinhan albumi joissakin kristillisissä lehdissä kyseisen vuoden parhaaksi albumiksi. Tosin, se ei ole niitä kuuluisimpia albumeja häneltä, eikä varmasti parhain. Tämä silti kannattaa ilman muuta hankkia jos alku-uran levyt ovat jo hyllyssä. Takkuvarmaa rokkia, joskin muuttamat biisit kuten "Come Away" ja "Hide His Heart" voi hypätä yli!

1. Oh Lydia
2. God Part III
3. Come Away
4. Hide His Heart
5. Step into the Madness
6. Love Is a Commitment
7. I Will Survive
8. All the Way Home
9. Baby's Got the Blues
10. A Dangerous Place to Be

* * * ½

Theocracy - Theocracy

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2003

Teokratia

Mielestäni demokratia on paras hallitusmuoto, jos ei oteta lukuun kuningaskuntaa. Mikä kommentti tämä on? Olenko monarkian puolella??? Uskon, että jos löytyisi hyvä ja oikeudenmukainen hallitsija, olisi jokainen järkevä sen kannalla, että Hän voisi hallita meidän asioitamme yksin valtaistuimeltaan. Valitettavasti useimmat meistä ihmisistä ovat epätäydellisiä, joten Maan päällä tämä tuskin tulee onnistumaan. Teokratia on Jumalan valtakuntaan nöyrtymistä. Jonakin päivänä tämä tulee toteutumaan täysin, toivottavasti mahdollisimman monen kohdalla, jolloin Jeesus hallitsee Taivaassa meitä ja joka kieli tulee tunnustamaan hänet herraksi. Theocracyn laulaja Matt Smith sanoo ettei nimikappale ole varsinaisesti poliittinen, vaan kertoo nimenomaan alistumisesta Jumalan tahtoon.

Theocracyn debyytti oli pitkän aikaa vaikeasti saatavilla, ellei jopa mahdoton saada. Jokaisessa paikassa, niin Amazonissa kuin Ebayssäkin ei ollut tätä CD:tä saatavilla. Onneksi 10 vuoden odotuksen jälkeen Theocracy-fanit saivat mahdollisuuden hankkia uudelleen miksatun version käsiinsä. Levy julkaistiin tavallaan Maata Näkyvissä -festivaaleilla Turussa 2013 perjantaina, jolloin Theocracy soitti alternatiivi-pommisuojassa. Lämppärinä tuolloin oli suomalainen death metal -yhtye Deuteronomium. Yllättävää kyllä, Theocracyn pitkän keikan aikana kuultiin vain yksi kappale, "Mountain", kyseiseltä albumilta. Olimme kaverini kanssa kuitenkin kappaleesta tosi haltioissamme. Alunperin "Theocracy" oli Matt Smithin sooloalbumi, mutta uudelleen miksatussa versiossa rumpukone on korvattu oikealla rumpalilla. Shawn Benson! Muuten on uskollisesti remasteroitu tuo vanha albumi.

Theocracyn debyyttilevy löytyi ehkä monien yllätykseksi erään kristillisen metallilehden 10 parhaan metallilevyn joukosta. Sama toistui myöhemmin - jälleen asialla oli fanien äänestys. Yhtyeen seuraava albumi "Mirror of Souls" sai monet kriitikotkin tunnustamaan Theocracyn hyvyyden, aina maallisia piirejä asti. Kolmas albumi "As the World Bleeds" toi lisää menestystä.

Albumi itsessään on melodista metallia tyyliin Helloween, Sonata Arctica ja Stratovarius, ehkei niin melodista kuin ne, mutta vähintään yhtä hyvää, ja jopa parempaa. Albumi on erittäin onnistunut kokonaisuus, ja se alkaa "Prelude" -introlla jatkuen nopella "Ichthus" -biisillä, josta tuli heti yksi lempibiiseistäni. Albumin kokonaisuuspituus on selvästi yli tunnin johtuen paljon kappaleista, jotka ovat yli 11 minuutin. Näitä löytyy kolme: "The Serpent's Kiss", "The Healing Hand" ja "Twist of Fate". "The Victory Dance" -kappaleesa on kelttiläisiä melodioita, ja aluksi vähän karsastin kappaletta, mutta olen nyt oppinut tykkäämään siitä. Albumi on alusta loppuun erittäin onnistunut. Yhtyeen kolme ensimmäistä albumia ovat itse asiassa todella tasokkaita, ja voisin sanoa että yhtye on parempi kuin esimerkiksi Metallica tai Megadeth alkuaikoinaan, puhumattakaan nyt varsinaisen oman genren esikuvasta Helloweenista. Saa nähdä mitä neljäs studiolevy tuo tuleessaan.

1. Prelude
2. Ichthus
3. The Serpent's Kiss
4. Mountain
5. Theocracy
6. The Healing Hand
7. Sinner
8. New Jerusalem
9. The Victory Dance
10. Twist of Fate

* * * * ½

Love Song - Love Song

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1972

Mitä voit kuulla rakkauslaulussa?

Love Song on yksi niistä kristillisistä yhtyeistä, jotka eivät saaneet ansaitsemaansa arvostusta aikanaan. Tämän päättelen siitä, että heidän levyjään oli erittäin hankalaa löytää CD-muodossa. Lopulta löysin tämän, mutten tarkalleen muista mistä. Tämä nimidebyytti on yksi nykyään kriitikoiden korkelle arvostamista kristillisistä pop-levyistä. En itsekään arvostanut sitä ensimmäisillä kuuntelukerroilla niin kuin nykyään. Tämä albumi vaatii aikaa, niin kuin suurin osa mahtavista ja tärkeistä levyistä.

Jo avausbiisi "A Love Song" on erittäin liikuttava ja erinomainen kappale. Tällä albumilla siis kaikki bändin jäsenet laulavat ja Love Song on saanut maineen "kristillisenä Beatlesinä" eikä turhaan. Tämän albumin osalta joka ainoa kappale tuo hymyn huulille aivan kuin maailman suosituin ja paras yhtyekin. Levyltä löytyy niin reippaita (mm. "Little Country Church", "Front Seat, Back Seat") kuin rauhallisempiakin kappaleita (mm. "And the Wind Was Low", "Feel the Love). "Welcome Back" on niin upea tuhlaajapoikatarinasta kertova kappale, että täytyy nostaa se esille. Mieleeni tulee vastaavasta aiheesta Amy Grantin tekemä kappale "The Prodigal", joka kylläkin sai itkemään surusta - Love Songin kappale taas saa hymyilemään onnesta.

Bändin jäsenet Chuck Girard, Tom Coomes, Jay Truax ja Bob Wall olivat aivan erinomainen nelikko ja on sinänsä sääli, että näitä heidän albuminsa ovat kiven takana. 70-luvun kristillisiä pop-klassikoita on vähän, joten olisi suotavaa, jos tästä tehtäisiin uusintapainos ja yritettäisiin markkinoida vähän enemmän.

1. A Love Song
2. Changes
3. Two Hands
4. Little Country Church
5. Freedom
6. Welcome Back
7. Front Seat, Back Seat
8. Let Us Be One
9. And the Wind Was Low
10. Brand New Song
11. Feel the Love
12. A Love Song (reprise)

* * * * *

Mortification - Scrolls of the Megilloth

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1992

Raamattu on elämän ja rakkauden kirja.

Kristillinen death metal löysi oman uranuurtajansa Mortification -nimisestä bändistä, joka julkaisi ensimmäiset demonsa jo 80-luvun ja 90-luvun taitteessa. Samalla kun muut death metal -yhtyeet, kuten Entombed ja Napalm Death levittivät toivottomuuden sanomaa, tämä yhtye kertoi toivosta, joka on ollut aina olemassa. Turvaaminen Jumalaan saattaa kuulostaa kummalliselta metalligenren tavallisen kuulijan kannalta. Mortificationin toisen albumin "Scrolls of the Megilloth" -päällykannessa on jopa järisyttävä päällykansi. Siinä hämähäkin seitillä verhotut kääröt kuvaavat kirjoituksia Raamatussa, joita monet kristitytkään eivät juuri lue. Näin heidän hengellinen elämänsä jää osittain vajavaiseksi. Nimibiisin tarkoituksena on rohkaista kristittyjä lukemaan enemmän näitä kirjoituksia, sillä ne ovat Raamatussa jotakin tarkoitusta varten.

Vanhat Mortificationin albumit ovat saaneet vähän kritiikkiäkin siitä, että niiden sanoituksissa kerrotaan muutamissa biiseissä kadotettujen sielujen tuskasta - ehkä liiankin kanssa. Useimmat artistit ja yhtyeet silti jättävät koko aiheen sikseen ja Raamatusta otetaan vain se mikä tuntuu kivalta ja näin hylätään kaikki mikä tuntuu epämiellyttävältä eli ehkä tämä oli jonkinlainen vastareaktio sille. "Terminate Damnation", "Inflamed" ja varsinkin "Eternal Lamentation" ovat juuri tälläisiä kappaleita. "Eternal Lamentation" on ehkä pelottavin kristillinen metallikappale jonka olen kuullut, siinä oikeasti kuuluu yhdessä vaiheessa liekkien ääniä ja syntisen tuskahuutoja.

Toivoa on toki tarjolla. Muun muassa "Lymphosarcoma" kertoo siitä, miten Jumala voi parantaa kasvaimen. Levyn päätöskappale "Ancient Prophesy" kertoo Jesaja 53:n kohdasta, jossa ennustetaan Kristuksen tulemisesta maan päälle lunastamaan uskovat. Tuo yli 11 minuutin kappale on todella "tuhtia" tavaraa niin kuin koko levykin. "Necromanicide" varoittaa ottamasta yhteyttä jo kuolleisiin ihmisiin, sillä oikesta he eivät pysty vastaamaan enää.

Mortificationin toinen albumi on onnistuneempi tuotannollisesti ja äänityksellisesti kuin ensimmäinen albumi. Laulusta saa paremmin selvää ja muutenkin soitanta on parempaa. Kehitys on ollut selkeää.

1. Nocturnal
2. Terminate Damnation
3. Eternal Lamentation
4. Raise the Chalice
5. Lymphosarcoma
6. Scrolls of the Megilloth
7. Death Requiem
8. Necromanicide
9. Inflamed
10. Ancient Prophesy

* * * * ½

Larry Norman - Something New Under the Son

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1977

Surullinen tapausko?

Alunperin tämän albumin piti olla "kolmipuolinen" tarkoittaen sitä, että yhdelle LP:lle olisi laitettu molemmille puolille musiikkia ja toiselle yhdelle puolelle. Levy-yhtiön mielestä tämä ei olisi ollut hyvä ajatus, joten kappaleet "Twelve Good Men" ja "It's Only Today That Counts" jäivät pois, samoin "Watch What You're Doing" -biisin pidennetty versio, näin saatiin kappaleet yhdelle LP:lle.

Albumi sai suurimmaksi osaksi murska-arvosteluita ilmestyttyään, ja vasta myöhemmin ovat monet ymmärtäneet sen arvon. Monelle saattaa tuottaa tuskaa sen alun negatiivisuus. Albumi onkin enemmän kokonaisuus, jonka tarkoituksena on sanoa, että asiat eivät ole koskaan niin huonosti, etteivätkö ne voisi olla paremmin. "Born to Be Unlucky" muuttaa albumin sävyn huomattavasti valoisammaksi. Jotenkin Larry Normanin huumori välittyy ihan kaikista kappaleista. "Watch What You're Doing" ja "Nightmare #97"ovat parhaimmat esimerkit tästä. Jälkimmäinen on jonkinlainen kunnianosoitus "Bob Dylan's 115th Dream" -kappaleelle, ja voi olla että alku muistuttaa ehkä liikaakin Dylanin kappaletta. Lopetusbiisi "Let the Tape Keep Rolling" kertoo sen faktan, että albumilla ei ole yhtään taukoa kappaleiden välillä vaan musiikki jatkuu alusta loppuun keskeytyksettä.

Jos alun surullisuudesta pääsee yli ja jaksaa kuunnella loppuun asti, tajuaa ehkä sen arvon. Huumorilla höystetty kertomus elämästä, joka muuttuu ankeasta arjesta rakkaudella rokkaamiseen. Levy on rockia, mutta siinä omn myös jonkinlainen annos bluesia sekä ripaus ylistystä.

1. Hard Luck Bad News
2. Feeling So Bad
3. I Feel Like Dying
4. Born to Be Unlucky
5. Watch What You're Doing
6. Leaving the Past Behind
7. Put Your Life Into His Hands
8. Nightmare #97
9. Let the Tape Keep Rolling

* * *

Bloodgood - Detonation

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1987

Ei ihan Stryperin jalanjäljillä.

Bloodgood on yksi niistä harvoista kristillisistä heavy metal -yhtyeistä, joka sanoo ettei ole saanut musiikillisia vaikutteita Stryperilta. Heidän mukaansa he olivat jo ensimmäiset demonsa tehneet ennen tai samaan aikaan kuin Stryper julkaisi "The Yellow And Black Attack!" EP:n. Bloodgoodin ensimmäinen nimialbumi oli jo suunnannäyttäjänä monelle kristilliselle metalliyhtyeelle, mutta "Detonation" oli se, joka sai menestystä siipien alle. Kappaleet kuten "Battle of the Flesh", "Vagrant People" ja "Eat the Flesh" olivat vahvoja esimerkkejä upeasta soitannasta. Tyyli muistutti jonkin verran Iron Maidenin "Piece of Mind" -levyn aikoja. Albumi on tehty samalla tyylillä kuin ensimmäinenkin, ja ehkä siksi se menestyi niin hyvin, koska fanit saivat lisää samantyylistä musiikkia. Olihan kristillinen heavy metal tuolloin melko harvinaista.

Yhtye kertoo soittaneensa monet kerrat livenä kappaleita "Crucify" ja "The Messiah" peräkkäin, ja peräjälkeen ne tulevat tällä studioalbumillakin. Ne muodostavat ikäänkuin kokonaisuuden Jeesuksen saamasta tuomiosta ja viimeisistä hetkistä ennen kuolemaa ja ylösnousemusta. Kristillisessä sanomassa ei ole säästelty. Se kehoittaa luottamaan Kristukseen niin hyvinä kuin vaikeinakin hetkinä. Albumi ei ole hyvin tehdystä soitannasta huolimatta kaikkein omaperäisin musikaalisesti. Yhtyeet kuten Believer, Vengeanace Rising ja Mortification toivat jotain uutta ihan musiikkiin yleensäkin. Tämä albumi sopii kuitenkin niille, jotka eivät tykkää niin rankasta metallista vaan vähän rauhallisemmasta.

1. Battle of the Flesh
2. Vagrant People
3. Self-Destruction
4. Alone in Suicide
5. Heartbeat (of the City)
6. Eat the Flesh
7. Holy Fire
8. Crucify
9. The Messiah
10. Live Wire

* * * *

Jennifer Knapp - Lay It Down

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2000

Timanttimme on tässä?

Jennifer Knappin aikasempi levy "Kansas" oli tyyliltään Alanis Morissetten tyylistä musiikkia, ja mihin Jennifer pääsisi äänestään tälläkään levyllä? Ei ole pakotietä siitä. Tyyli sen sijaan on muuttunut rauhallisemmaksi kuin edellisellä albumilla. Monet sanoituksista vaikuttavat todella suoralta puheelta Jumalalle. En voi sanoa, että olisin milloinkaan inhonnut tätä levyä sen rauhallisempien melodioiden vuoksi, lähinnä se yllätti. Olen silti oppinut tykkäämään siitä ajan mittaan.

Biiseistä "A Little More" ja vaikuttava tulkinta "Diamond in the Rough" -biisistä ovat varmasti niitä helpoimmin avautuvia. Rokimmista kappaleista "Into You" tarttui melko pian korviin pitemmäksi aikaa aikoinaan kun tutustuin levyyn. Levy on edelleen pop/rock -genreä huolimatta että siihen on otettu pieniä folk-vaikutteita. Nimibiisi on varsin onnistunut myös. Uskon, että monet hämmästyivät tämän albumin kuulleessaan aikoinaan, sillä "Kansas" oli jokseenkin erilainen tähän verrattuna.

"Undo Me" -kaltaisia hittejä en levyltä löydä, mutta tämä onkin enemmän kokonaisuus. Sen tasaisuus varmasti vetoaa kuulijoihin ja sanoitukset ovatkin suurimmksi osaksi Knappin itsensä tekemiä. Albumilta löytyy vähän aina uutta kuuntelukerta kuuntelukerran jälkeen.

1. A Little More
2. Lay It Down
3. Usher Me Down
4. Into You
5. All Consuming Fire
6. You Answer Me
7. You Remain
8. Diamond in the Rough
9. When Nothing Satisfies
10. Peace

* * * *

Keith Green - For Him Who Has Ears to Hear

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1977

Tee parhaasi, Hän huolehtii kaikesta muusta!

Keith Green on varmasti tuttu kaikille niille, jotka ovat tutustuneet jonkin verran kristillisen rockin historiaan. Hän oli yksi niistä artisteista, jotka menestyivät musiikillaan. Sitäkin ennen oli toki mm Larry Norman ja Love Song, mutta Keith Green sai tunnustusta jo eläessään ja ollessaan hyvässä vireessä. Tämä hänen debyyttinsä löytyi melko kärkipäästä CCM-lehden kriitikoiden listauksessa, ja tuskin monikaan kiistää tämän albumin vaikutusta historiaan. Musiikkina se kuulostaa paikoitellen jopa vanhentuneelta, mutta silti erinomaiselta.

Voisi sanoa, että aloituskappale "You Put This Love in My Heart" ja toinen rempseä biisi "Because of You" ovat esimerkkejä siitä, mitä nykyinen gospel-musiikki voisi tarvita. Molemmat ovat tosi iloisia kappaleita ja antavat kunnian Jumalalle. Ne saavat hymyn huulille. Ylistää voi myös olematta tylsä. Kappaleissa on totisesti paljon tärkeää sanottavaa. Pidän sanoituksia innostavina. Keith Green ei häpeillyt laittaa kappaletta "No One Believes in Me Anymore" levylle. Tuossa kappaleessa kerrotaan, kuinka Saatana kehuskelee itseään, että kukaan ei usko häneen enää. Tämä on totta valitettavasti nykyään, tuntuu että kristitytkin eivät usko Paholaisen olemassaoloon ja Helvettiin enää, vaikka aivan selvästi Raamatussa puhutaan niistä asioista. Toinen huomionarvoinen kappale on "Song to My Parents", jonka varmasti moni uskova voi allekirjoittaa, ainakin jos vanhemmat eivät ole uskossa. Rakkaillensa näin tärkeästä asiasta kertominen saattaa olla monesti hankalaa, mutta teemme niin koska tahdomme heidän olevan mukana matkalla Taivaaseen.

"Your Love Broke Through" on tullut tutuksi monen muunkin artistin esittämänä, mm. Phil Keaggyn ja Rebecca St. Jamesin versiot olen kuullut. Molemmat niistä ovat hyviä, mutta mielestäni ei ole Keith Greenin voittanutta. Hän sai siihen niin paljon tunnetta, etten usko kenenkään muun pystyvän koskaan samaan. Albumi päättyy vanhaan gospel-klassikkoon "Easter Song". Olen muistaakseni kuullut alkuperäisenkin, ja se on loistava, mutta Keith Green kyllä painii ihan samassa sarjassa.

Kristityt yleensä kamppailevat sen kanssa, että pitäisikö tehdä jotain ihmeellistä, jotta pääsee Taivaseen. Tietenkään ei tarvitse kuin uskoa Jeesukseen, mutta meidät on myös kutsuttu tekemään asioita, joita emme tee ansaitaksemme jotain vaan siksi että rakastamme Jumalaa ja läheisiämme. Tämä on luonnollista seurausta saamastamme rakkaudesta. Kuuntele ihmeessä myös biisi "He'll Take Care of the Rest", joka varmasti innostaa sinuakin.

1. You Put This Love in My Heart
2. I Can't Believe It!
3. Because of You
4. When I Hear the Praises Start
5. He'll Take Care of the Rest
6. Your Love Broke Through
7. No One Belives in Me Anymore (Satan's Boast)
8. Song to My Parents (I Only Wanna See You There)
9. Trials Turned to Gold
10. Easter Song

* * * * *

Vengeance Rising - Human Sacrifice

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1988

Valkoisen valtaistuimen edessä

Yksi kristillisen metallin tärkeimpiä albumeja, ellei jopa tärkein ja paras, "Human Sacrifice" kuuluu yhtyeelle nimeltä Vengeance Rising - tai kuten alunperin bändin nimi oli pelkästään Vengeance, mutta he joituivat muuttamaan nimensä. Albumi jäi mieleeni, kun katselin 10 parhaimman kristillisen metallialbumin listaa netistä. Tämä oli tietenkin numero yksi tuolla listalla, jotka kriitikot olivat valinneet. Kuuntelin netistä näitä kappaleita etukäteen ja sitten se vaan kolahti. En ollut kuullut tämän tyylistä mäiskettä kristillisellä puolella aiemmin. On helppo kuvitella, että tämä asetti aikoinaan ihan erilaiset lähtökohdat tehdä musiikkia uskovien parissa. Tämä on yhtyeen jäsenten mukaan jonkinlaista hard core thrash metallia eli tiukkaa tykitystä Slayerin tapaiseen tyyliin.

Kappaleiden sanoitukset ovat rajuja. Nimibiisi luonnollisesti kertoo Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta. Hänhän oli meidän uhrimme, jotta pääsisimme Taivaaseen uskomalla Häneen. Kappalee toisessa kappaleessa lauletaan "Burn, Satan, Burn". Voisin lähes jokaisesta kappaleesta löytää semmoista, mikä kuulostaa tavallisen uskovan korvissa kauhealta. Totuus kuitenkin on, että monet biisit varoittavat tulevasta viimeisestä tuomiosta - siis tuomiosta, EI viimeisestä oikeudenkäynnistä. Kappale "White Throne" ja "Beheaded" ovat tässä siis etunenässä.

Levyn hienoimpia kohtia on instrumentaalinen "Ascension", jossa päästää oikein kunnon nopeuteen ajoittain. Myös lyhyet kappaleet "Receive Him" (pituutta kolme sekuntia), "Salvation" (13 sekuntia) ja "He Is God" (50 sekuntia) ovat hieno lisä ja osoittavat yhtyeen olleen vähän pilke silmäkulmassakin. Albumista ei oikeastaan ole missään mielessä pahaa sanottavaa. Kappaleiden sanoitukset pohjautuvat Raamattuun - usein jakeisiin, joita emme tahtoisi kuulla. Albumin vauhti ja rankkuus on hard core tasoa, todellakin, joten tätä ei suositella sellaisille, jotka eivät voi sietää kovaa mättöä. Muille kyllä.

1. Human Sacrifice
2. Burn
3. Mulligan Stew
4. Receive Him
5. I Love Hating Evil
6. Fatal Delay
7. White Throne
8. Salvation
9. From the Dead
10. Ascension
11. He Is God
12. Fill This Place with Blood
13. Beheaded

* * * * *

Extol - Synergy

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2003

Pyhä viha - kristillisenä?

Extol oli julkaissut tätä ennen kaksi täyspitkää albumia, jotka molemmat muistetaan nerokkaasta unblack metallista. "Synergy" on selvästä lähempänä thrash metallia. Onhan yksi kappaleistakin nimeltä "Thrash Synergy". Laulajan ääni on pysynyt suht' samantapaisena, tosin hän ei "mörise" nyt niin paljon kuin ennen.

Millainen "Synergy" sitten on laadultaan? Ensimmäisen kerran kun kuuntelin albumia, niin täytyy myöntää etten päässyt yhteenkään kappaleeseen kunnolla kiinni. Seuraavilla kerroilla alkoi aukenemaan joitain. "Psychopath" oli ensimmäinen, josta aloin tykkäämään. Kun kuuntelin albumia pitkästä aikaa ennen kuin aloin kirjoittaa tätä, ensimmäinen kunnon "oho" -ajatus tuli mieleen juuri tuon biisin kohdalla. Sanoisin, että selvästi albumin omaperäisin kappale, tarttuvia riffejä siinä on. "Psychopath" on sanoitukseltaan ajatuksia herättävä. Voi olla, että se on jopa oma suosikkini kaikista Extolin biiseistä, jotka olen kuullut.

Levyllä vaivaa yksi todella iso asia. Biisit todella muistuttavat suurimmaksi osaksi toisiaan. Kappaleet erottaa toisistaan lähinnä, kun huomaa että raidan numero vaihtuu. Siksi sanoisin, että tämä muistuttaa siinä liiaksi Metallican "St. Anger" -albumia, valitettavasti. Erona on se, että Metallicalla oli niin monta loistavaa albumia ennen sitä ja Extolilla vain kaksi ennen tätä. Molemmat albumit on myös julkaistu samana vuonna 2003. Sattumaako? Vai oliko thrash metallilla vain niin huono vuosi silloin? Joka tapauksessa minulle tämä albumi oli iso pettymys, ei kuitenkaan niin iso kuin Metallican "St. Anger". Tällä albumilla selvästi erottuvin biisi on "Aperture", joka on rauhallinen balladi. Kaiken mätön keskellä se ei tunnu sopivan kokonaisuuteen, sen pitäisi olla toisella levyllä, tai peräti toisen bändin levyllä. Viimeinen kappale "Nihilism 2002" yrittää pelastaa, varsinkin kitarasoolollaan levyä katastrofilta ja onnistuukin jokseenkin siinä. Toki olisin odottanut vastaavia ratkaisuja muihinkin kappaleisiin jo aiemmin.

Levyn suurin synti on mielikuvituksettomuus. Onhan tällä joitain mukavia biisejä metallifaneille, mutta kokonaisuus on todella kammottava. Extol ei todellakaan tuota biisejään liukuhihnalla, ainakaan levyjen julkaisutahdin perusteella, mutta totuus on, että taso ei ole pysynyt korkealla tällä levyllä. Kristillinen sanoma tässä tietysti on, mutta se ei pelasta tätä musiikkia joutumasta unholaan. Valitettavasti yhtye meni vielä huonompaan suuntaan julkaistaessan myöhemmin uransa tähän asti huonoimman levyn "The Blueprint Dives", joka jostain syystä on saanut mm. All Music Guidessa neljä ja puoli tähteä, ollen sivuston mukaan näin yksi parhaista kristillisistä metallialbumeista. No, joistain albumeista voi olla näköjään montaa mieltä.

1. Grace for Succession
2. Paradigms
3. Psychopath
4. Blood Red Cover
5. 26 from Marathon
6. Confession of Inadequacy
7. Scrape the Surface
8. Thrash Synergy
9. Aperture
10. Emancipation
11. Nihilism 2002

* * ½

Ultimatum - Into the Pit

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2007

Yksi kaikkien puolesta!

Ultimatum tuli minulle vastaan, kun katsoin listaa parhaimmista kristillisistä metallialbumeista. Erään kristillisen lehden järjestemässä äänestyksessä lukijat olivat valinneet kaksi albumia kyseisesltä yhtyeeltä. Tämä "Into the Pit" -levy on puolestaan vähän uudempaa tuotantoa.

Ultimatum on yllättävänkin vanha bändi, mutta heillä on ollut vaikeuksia saada studioalbumeja julkaistuksi. Demoja heillä on muutamia, mutta varsinaiseksi omaksi täyspitkäksi "Into the Pit" on vasta neljäs. Musiikki on erittäin rankkaa thrash metallia. Muutamat biisit kuulostavat riffien puolesta hieman vanhalta Metallicalta, mutta lauluääneltään Scott Waters tuo mieleen Kreatorin tai Sepulturan laulajan. Tämä albumi saattaa olla monelle metallifanillekin liian raju, tulee mieleen Believer -yhtyeen vanhat levyt.

"One for All", "Deathwish" ja ehkä levyn tunnetuin kappale "Heart of Metal" ovat kaikki mahtavia biisejä. Iron Maiden -cover "Wrathchild" on hyvin tehty, ja se kunnioittaa alkuperäistä, joka löytyy Maidenin toiselta albumilta "Killers" - samalla se on myös Ultimatumin tyylille sopiva kappale. Instrumentaalinen "Into the Pit" tuntuu aluksi rauhalliselta kappaleelta, mutta muuttuu kuin varkain ehkä levyn pelottavimmaksi kappaleeksi. "Game Over" varoittaa siitä, että meidän kaikkien aika on rajallinen.

Albumi on erittäin rankka ja raju. Muutamat biisit muistuttavat toisiaan liikaa, ehkä rankkuuteen on siis luotettu liiankin paljon. Albumin sanoma on suurelta osin sitä, että me tarvitsemme Kristusta ennen kuin on liian myöhäistä, välttääksemme Helvetin. Muutamien hyvien biisien lomassa kaipaan kyllä vanhan tyylin musiikkia, tarkoitan bändin huippualbumeja "The Mechanics of Perious Times" ja "Puppet of Destruction". Ei silti huono vaihtoehto tämäkään.

1. One for All
2. Exonerate
3. Deathwish
4. Blood Covenant
5. Heart of Metal
6. Wrathchild
7. Transgressor
8. Blink
9. Blind Faith
10. Into the Pit
11. Game Over

* * *

Tourniquet - Pathogenic Ocular Dissonance

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1992

Värikästä ja progressiivista thrash metallia!

Tourniquetin kolmas albumi "Pathogenic Ocular Dissonance" oli samalla viimeinen yhtyeen levy, jossa oli Guy Ritter solistina. Olen vain kuullut, että hänellä oli erimielisyyksiä yhtyeen suuntauksesta musikaalisessa mielessä. Guy itse olisi tahtonut keskittyä mättömeininkiin, kun taas ainakin yhtyeen keulahahmo ja rumpali Ted Kirkpatrick tahtoi tehdä progressiivisempaa metallia höystettynä erikoisilla biisien nimillä. Kirkpatrick kertoi jossakin haastattelussa työskennelleensä joskus farmaseuttina, ja se on inspiroinut laatia tälle albumille hienoja ja vaikeita biisien nimiä. Voin tunnustaa suoralta kädeltä, että ainakaan minä en ymmärtänyt ainoatakaan kappaleen nimeä, ja nytkin vain nimibiisin jotenkuten, koska se on selitetty kansivihossa. Musiikki on silti rajua metallia alusta loppuun ja sanoma on kristillinen.

Nimibiisi on kiistatta albumin paras kappale, mutta levyltä löytyy muitakin hienoja, vahvoja riffejä monista kappaleista. "Phantom Limb" ei aluksi kuulunut suosikkeihini, mutta niin sitä vain mieli muuttuu ja tuostakin tykkään nyt todella paljon. Yksi Kirkpatrickin omista suosikeista koko yhtyeen tuotannosta on "Gelatinous Tubercules of Purulent Ossification", ja kieltämättä se on upea ja omituinen sekä varmasti haastava kappale. "Incommensurate" on niin ikään jäänyt mieleeni jo ensimmäisestä kuuntelukerrasta. Kymmenen minuuttia pitkä "The Skeezix Dilemma" on upea päätös tälle kovalle metallilevylle.

Tourniquetin musiikkia on vaikea verrata mihinkään muuhun yhtyeeseen, ja ainakin tämä albumi on niin omaperäinen, että en lähe edes yrittämään vertailua. Joka tapauksessa "Stop the Bleeding" ja "Psychosurgery" sai tästä albumista aikoinaan hienon seuraajan, ja monet fanit pitävät tätä heidän parhaimpanaan. Tourniquetilla on muuten sanottu olevan enemmän riffejä yhdessä kappaleessa kuin Iron Maidenilla koko tuotannossa. Hieman liioiteltua, mutta on siinä pieni totuuden siemen.

1. Impending Embolism
2. Pathogenic Ocular Dissonance
3. Phantom Limb
4. Ruminating Virulence
5. Spectrophobic Dementia
6. Gelatinous Tubercules of Purulent Ossification
7. Incommensurate
8. Exoskelentons
9. Theodicy on Trial
10. Descent into the Maelstrom
11. En Hakkore
12. The Skeezix Dilemma

* * * * *

Believer - Extraction from Mortality

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1989

Erittäin rankkaa metallia!

Mikä yhtye oli rankempi kuin yksikään thrash metallin neljästä suuresta ja kaiken lisäksi kristillinen 80-luvun lopun 90-luvun vaihteessa? Vastaukseen sopisi varmasti useampikin yhtye, mutta Believer oli näistä ehkäpä kaikkein omaperäisin ja brutaalein. Jo pelkästään päällykannet karkoittavat herkimmät musiikkidiggarit. Yhtyeen debyyttialbumi "Extraction from Mortality" alkaa erittäin kovalla kappaleella "Unite", mutta vauhti tuntuu vain rankistuvan kun päästään loppua kohden. "Tormented" ja "Blamished Sacrifices" antavat esimerkin siitä, miten Slayer, Metallica ja muut saman saman tyylin jätit soitetaan "suohon". "Shadow of Death" on kristillistä metallia parhaimmillaan, ja sen on coveroinut mm. Extol, joka soittaa kristillistä metallia, kylläkin unblackiä.

Monille oli Stryperin ja Whitecrossin kaltaisten bändien myötä jäänyt kuva kristillisestä metallista jonkinlaisena glam metallina. Believer oli yksi Tourniquetin, Mortificationin ja Vengeance Risingin ohella, joka pyrki muuttamaan tuota kuvaa. En tiedä, että johtuiko yhtyeen rankkuudesta tai kristillisestä sanomasta, mutta yhtye ei myynyt kovinkaan paljoa levyjä aikoinaan. Myöhemmin yhtyeen kolme ensimmäistä on kaikki julistettu kristillisen metallin tärkeimpien albumien joukkoon. Sanoma on kiistatta kristillistä, ja se käsittelee myös rankkoja aiheita. Erikoista nimikappaleessa on viulualku. En muista minkään thrash metal -yhtyeen käyttäneen viuluja kappaleissaan ennen Believeriä. Myös viimeinen kappale "Stress" on erittäin mielenkiintoinen musiikillisesti, sillä siinä on kovien mättökohtien lisäksi myös jonkinlaista hidasta reggae-musiikkia. Aluksi inhosin tuota kappaletta, mutta nyt se on yksi kova kovien joukossa.

Believer jatkoi vielä siis kahden levyn verran: "Sanity Obscure" ja "Dimensions" ilmestyivät 90-luvulla. Tämän jälkeen se julkaisi vasta 2000-luvulla albumit "Gabriel" ja "Trashuman", jotka todistivat että yhtye pystyy uudistumaan thrash metal -yhtyeestä jonkinlaiseksi nu metal -bändiksi. Valitettavasti 2000-luvun levyt kuulostivat liian paljon Deftonesilta, joten en niistä paljon perustanut. Vanhassa vara parempi. Kun haluan nauttia kristillisestä mätöstä, pistän tämän levyn soimaan melko usein. Kappaleet kuten "D.O.S." ja "Not Even One" eivät pyytele keneltäkään anteeksi yhtyeen asennetta.

1. Unite
2. Vile Hypocrisy
3. D.O.S. (Desolation of Sodom)
4. Tormented
5. Shadow of Death
6. Blemished Sacrifices
7. Not Even One
8. Extraction from Mortality
9. Stress

* * * * *

Mortification - Primitive Rhythm Machine

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1995

Kristus on pelastamassa meitä.

Mortification aloitti jo 80- ja 90-luvun taitteessa tehden ensin death metallia, mutta jossakin Blood Worldin kohdalla vuonna 1994 se alkoi muistuttaa jonkin verran thrash metallia. Mortification oli saanut tunnustusta kristillisissä metallipiireissä, mutta myös maallisissa kuvioissa sitä arvostettiin, tosin kaikki eivät edes tienneet kyseessä olevan kristillinen yhtye, eivätkä kaikki vieläkään ymmärrä sitä. Musiikki muistutti "Scrolls of the Megilloth" -levyllä paljon Napalm Death ja Entombed -yhtyeitä, mutta yhtyeen mukaan monet genren bändit tuolloin kehittyivät ja Mortification oli yksi niistä. "Primitive Rhythm Machine" on heidän viides täyspitkä levynsä, ja se tosiaan jatkoi tyyliä jota oli jo Blood World -levyllä kokeiltu. Musiikki muistutti paljon Sepulturan "Beneath the Remains" ja Kreatorin "Pleasure to Kill" -levyjen materiaalia, myös Pantera tulee paikoitellen mieleen.

Laulusta saa hyvin selvää, jos on tottunut tälläiseen musiikkiin. Sanoitukset ovat paikoitellen Jumalaa ylistäviä, mutta myös synnin kamaluutta kauhistellaan - kappale "Seen It All" on tästä paras esimerkki. Toivosta Kristuksessa kerrotaan monessa biisissä, itselle tästä jäi mieleen "Toxic Shock". Kaksikymmentä sekuntia kestävä "Killing Evil" on raju vetäisy, mutta sen lopullinen sanoma jää heikoksi. Tarkoitetaanko tässä kenties Paholaista vai synnin tekoja, molempia vai kenties jotain ihan muuta? "Gut Wrench" on sanoitukseltaan ihan OK kappale, mutta musiikiltaan se ei juuri tuo mitään uutta levylle. Kappaleet "Confused Belief" ja "Providence" sen sijaan kertovat riffeiltään vähän uudenkaltaisesta revittelystä. He osasivat tähän aikaan edelleen! Parhaat kappaleet löytyvät silti alkupuolelta albumia. "The True Essence of Power" on ehkä oma suosikkini levyltä. Myös nimibiisi on erinomainen, varsinkin sanoitukseltaan, jossa ylistetään Jumalan ihmeellistä tekoa, lunastusta oman poikansa kuoleman kautta.

1. Primitive Rhythm Machine
2. Mephibosheth
3. Seen It All
4. The True Essence of Power
5. Toxic Shock
6. 40:31
7. Gut Wrench
8. Confused Belief
9. Providence
10. Killing Evil

* * * ½

Petra - Petra Praise: The Rock Cries Out

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1989

Ylistystä Kuninkaalle!

Yhtyeen mukaan tämä albumi oli demo, jonka levy-yhtiö laittoi suoraan kauppoihin, jopa heidän ottamansa päällykannen kera. Kyseessä oli ensimmäinen Petran kokonainen ylistysalbumi. Se ei kuitenkaan ollut ihan tavallinen ylistysalbumi, vaan pirteämpi ja rokkaavampi kuin monet muut kuulemani vastaavat. Tempo on monissa biiseissä erittäin nopea, mutta myös fiilistellä osataan, rauhallisestikin. Alunperin kuulin eräällä kokoelmalla "I Will Celebrate / When The Spirit of the Lord" -raidan ja siitä sain idean hankkia tämän. Aluksi se kuulostaakin erittäin mukavalta, mutta täytyy myöntää, että ajan hammas on syönyt sitä.

Ensimmäinen puoliskon perusteella - ihan kaikki ennen "I Will Sing Praise" kuulostavat hyviltä versioilta vanhoista klassikoista, mutta juuri tuo biisi on niin turha, sillä se oikeastaan tuo mitään uutta. "Hallowed Be Thy Name" samoin kuulostaa väsähteneeltä, mutta ennen kaikkea kaamea "Friends (All in the Family of God)" imee paljon mehuja kuunneltaessa. Se kuulostaa 50-luvun viihdemusiikkilta. Voisi olla tunnarina jossain. Kaksi viimeistä ovat jotenkuten hienoja ylistyskappaleita, mutta siinäkin vaivaa jokin - ne ovat liveversioita. Se vähän rikkoo albumia.

Alkupuolisko on sen sijaan tosiaan täyttä rautaa! Ylistys ei ole kuulostanut koskaan näin raikkaalta. Jumalaa ylistetään hienoilla kappaleelle, kuten "I Love The Lord", "King of Kings" ja "Jesus, Jesus, Glorious One". "Take Me In" on vähän rauhallisempi, mutta olen oppinut siitäkin tykkäämään pikkuhiljaa, vaikka siitäkin on varmasti parempia versioita tehty. Biisit nivoutuvat pääsääntöisesti erittäin hyvin yhteen. Ei ihme, että Petra sai tällä ensimmäisen kultalevynsä.

1. I Love The Lord
2. King of Kings
3. Jesus, Jesus, Glorious One
4. The Battle Belongs to The Lord
5. Take Me In
6. Salvation Belongs to Our God
7. The King of Glory Shall Come In
8. No Weapon Formed Against Us
9. I Will Celebrate / When the Spirit of the Lord
10. I Will Sing Praise
11. Hallowed Be Thy Name
12. Friends (All in the Family of God)
13. I Will Call Upon The Lord
14. We Exalt Thee

* * * *

Theocracy - As the World Bleeds

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2011

Musiikin lahja

Yhdysvaltalainen Theocracy oli jo tullut tunnetuksi kristillisissä piireissä debyytillään "Theocracy", joka itse asiassa alkoi "yhden miehen yhtyeenä", mutta on nyt laajentunut huomattavasti. Tällä kolmannella albumilla "As the World Bleeds" takakannessa perustaja/solisti Matt Smithin lisäksi on 4 soittajaa. Debyyttialbumi oli siis jo herättänyt ihmetystä kristillisissä piireissä. Se ylsi 10 parhaan joukkoon erään kristillisen metallilehden äänestyksessä. Tuo albumi oli siis Stryperin "To Hell With the Devil" ja Tourniquetin "Stop the Bleeding" -albumien joukossa. Arvosteuksen luultiin olevan ohi menevää, mutta muutama vuosi myöhemmin tuo albumi teki saman tempun. Kriitikoiden suosiota albumi ei vielä saavuttanut. "Mirror of Souls" iski sen sijaan jo kriitikoihin, myös maallisten lehtien arvostelijoihin. "As the World Bleeds" jatkoi tätä menestystarinaa, vaikka ei saavuttanut ihan samanlaista arvostusta kuin edellinen.

"As the World Bleeds" puhuttelee paljon jo pelkän levynkannen myötä. Tosi asia on, että me näemme koko ajan maailman kärsivän, ns. "vuotavan verta", mutta emme osaa nähdä, että se on ihmisten vika. Me olemme hoitaneet asiat huonosti. Me olemme olleet ahneita. Tästä tuli eräs dokumentti mieleen, jossa sanottiin, että "maailma on tarpeeksi suuri täyttämään kaikkien ihmisten tarpeet, muttei muutamien ahneutta." Todellisuudessahan suuri osa ihmisistä on ahneita ja riistävät maailmaa. Emme vain osaa tai halua syyttää itseämme. Syytämme helposti muita ihmisiä tai mikä pahinta, syytämme Jumalaa. Jumala on itse asiassa varoittanut Sanassa tulevasta synnin aiheuttamata kohtalosta. Ihminen aiheuttaa maailmanlopun itse. "As the World Bleed" -biisissä kysytään: "Miksi kutsumme nimeäsi kun ei ole ketään muuta enää kutsua?". Jumalan pitäisi olla ensimmäinen, johon turvaudumme, ei se viimeinen vaihtoehto, sillä hänellä on ratkaisu ongelmiimme.

Albumin ensimmäinen kappale "I Am" kertoo Jumalasta. Vaikka biisi on 11 minuuttia pitkä, se ei tunnu pitkästyttävältä, vaan päinvastoin sen toivoisi vielä jatkuvan. Onneksi "The Master Storyteller" jatkaa loistavaa putkea. Tuo biisi kertoo Raamatun Sanasta, minulle tulee mieleen miten Pyhä Henki kertoo meille Jumalasta. "Nailed" kertoo uskonpuhdistuksesta. Netissä huhutaan, että Theocracy olisi katolilainen yhtye. Minä en välitä näistä puheista, sillä biiseissä lauletaan oikeasta asiasta ja uskon heidän olevan ihan oikeasti Jumalan asialla. Videobiisi "Hide in the Fairytale" on hyvä biisi sekin, joskin hieman turvallinen valinta. Pidän melodiasta ja sanoituksesta. Onhan tosiaan pelottavaa että moni luulee elämän olevan leikkiä ja ottaa sen niin kevyesti. "The Gift of Music" on aivan mahtava kappale. Sen melodia voisi olla joltain Dream Theaterin levyltä, se on yksi yhtyeen progressiivisimmista hetkistä.

"30 Pieces of Silver" tuo varmasti monelle mieleen Juudaksen, miten hän petti Jeesuksen kolmestakymmenestä hopearahasta. Biisissä silti kysytään, mikä on sinun hintasi? Mitä sinulle pitää antaa että luovut periaatteestasi? Oli ihan samantekevää miksi Juudas petti Jeesuksen, oli se sitten raha tai pettymys. Onko jotenkin lieventävää, jos motiivisi onkin jokin muu kuin raha? Olisiko esimerkiksi murha vähemmän kamala asia, jos et tee sitä rahasta? Mieti omalle kohdallesi. Biisin melodia on loistava, ja tämä on ehdottomasti yksi omia suosikkejani levyltä. Sen intrumentaalinen väliosuus on mielenkiintoinen laulettujen osuuksien ohella. Levyllä ei ole yhtään huonoa biisiä, ja jokainen biisi kertoo oman tarinansa. "Light of the World" esimerkiksi haastaa meitä kristittyjä olemaan maailman valona niille, jotka eivät vielä tunne Kristusta pelastajanaan.

Melodinen metalli harvoin kuulostaa näin hyvältä. Theocracy on onnistunut levy toisensa jälkeen tekemään hienoa, voimallista musiikkia. Uskon ja toivon, että he julkaisevat vielä lisää hyviä albumeja. Oli hienoa myös kuulla yhtye livenä Maata Näkyvissä Festareilla Turussa - alternatiivipommisuojassa - viime vuonna.

1. I Am
2. The Master Storyteller
3. Nailed
4. Hide in the Fairytale
5. The Gift of Music
6. 30 Pieces of Silver
7. Drown
8. Altar to the Unknown God
9. Light of the World
10. As the World Bleeds

* * * * *

Kathy Troccoli - Sounds of Heaven

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1995

Jokaisessa sielussa on kynttilä.

Kathy Troccolin musiikin löytämisestä saan kiittää paljon All Music Guidea, sillä katsellessani arvosteluja Amy Grantin albumeista, sain suosituksen samanlaisesta albumista. Se oli Kathy Troccolin albumi. En muista nyt albumin nimeä enää (todennäköisesti Love & Mercy), mutta se sai minut etsimään artistin musiikkia. YouTubesta klikkasin ensimmäiseksi kappaletta "Go Light Your World", joka muuten löytyy tältä albumilta. Kappaleessa oli hyvin kauniit sanat ja pidin melodiasta sekä laulajan äänestä, joten hankin tämän levyn. Täytyy myöntää, että monet kappaleet sekä tyyli muistutti Amy Grantin musiikkia ja hetken aikaa minusta jopa tuntui, että Kathy voittaa Amyn paremmuudessa. Alkuhuuma kesti jonkin aikaa, mutta nyt pystyn sanomaan rehellisesti, että albumi on mahtava. Albumilla ei ole yhtään biisiä, joka tekisi mieli hypätä yli levyä kuunnellessa. Toki parhaimmat kappaleet ovat ensimmäisellä puoliskolla, mutta vielä päätösbiisi "Missing You" yllättää yht'äkkisellä nousulla keskellä kappaletta.

Albumin sanoitukset ovat selkeästi kristillisiä ja myös erittäin positiivisia suurimmaksi osaksi. "I Will Choose Christ" on tästä hyvä esimerkki. Harmi vain, että Kathy taisi jäädä aikoinaan Amy Grantin varjoon, sillä hän on tehnyt muitakin hyviä albumeja. Nimibiisi kuulosti aluksi vähän oudolta muuhun kokonaisuuteen verrattuna, mutta nyt sekin kuulostaa hyvältä. Kathyn ääni on selkeä, ja sanoista saa erittäin hyvin selvää, vaikka ei pitäisi saman aikaa sanoitusvihkoa kädessä. Musíikki on todella turvallista poppia, tosin kaunista ja hyvin tehtyä. Sanoitukset saavat liikuttumaan tällaisen kovankin rokkarin kuin meikäläinen. Harmi tässäkin, että levyjä on vaikea löytää kaupoista, mutta olen onnistunut muutaman oleellisimman hankkimaan itselleni.

1. I Will Choose Christ
2. That's How Much I Love You
3. Go Light Your World
4. Sounds of Heaven
5. Hallelujah
6. I'm Gonna Fight for You
7. Each Moment
8. Fill My Heart
9. May I Be His Love
10. Missing You

* * * * ½

Sleeping Romance - Enlighten

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 2013

Pese pois menneisyyteni kyyneleet

Olimme kaverini kanssa Maata Näkyvissä Festareilla ja tarkoituksemme oli mennä katsomaan Theocracy -yhtyettä. Sitä odotellessa Messukeskuksessa vierailin eräällä kojulla, josta tuli hommattatua paitsi hieno "As the World Bleeds" -tekstinen T-paita, myös ilmainen Ulterium Recordsin -näytelevy. Näytelevyllä oli kolmen Theocracyn biisin lisäksi myös paljon minulle tuntemattomia kappaleita sellaisilta yhtyeiltä, joista en ollut kuullut mitään tai juurikaan mitään. Näistä yksi kappale loisti kirkkaasti edukseen (Theocracyn biisien lisäksi), se oli "The Promise Inside" Sleeping Romance -nimiseltä yhtyeeltä. En ollut tästä kuullutkaan ennen siis, mutta heti kuunneltuani biisin kerran, tiesin että levy tulisi hommattua jossakin vaiheessa. Ihan samana vuonna en hankkinut sitä, mutta heti siinä vuoden 2014 alussa kuitenkin. Albumi ei jäänyt minulle yhden suosikin ihmeeksi, vaan löysin muitakin mahtavia biisejä.

Sleeping Romance ei ollut julkaissut ennen "Enlighten" -levyä yhtään pitkäsoittoa. Tämä heidän debyyttinsä on melodista, sinfonista metallia tyyliin Within Temptation ja Nightwish. Erona on että heillä on kristilliset sanoitukset. Laulajalla on erittäin upea, puhdas ääni ja hänellä ei tunnu olevan vaikeuksia laulaa korkealtakaan. Ihmettelen, ettei näin tasokkaalla laulajalla siunattu yhtye ole vielä löytänyt suurempaa suosiota, vaikka on kierrellyt mm. Theocracyn kanssa. Tietysti heillä on vasta yksi albumi tehtynä, mutta menestystä voitaneen odottaa.

Albumin sanoituksista paistaa selvästi melankolia. Sellainen surumielisyys siitä, että tämä maailma on selvästi menossa Helvettiin. Epätoivoon ei silti albumin sanoman mukaan ole syytä, sillä meillä on annettu toivo Jumalan pojan muodossa - silti jotkut valitsevat toisen tien eivätkä ota vastaan, vaikka se olisi niin helppoa.

Biisien melodiat kuulostavat aluksi melko yksinkertaisilta ja keskitasolta, mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen esimerkiksi "Free Me" ja "Passion Lost" avautuvat eri tavalla. Albumin aloituksena ja lopetuksena on instrumentaalikappaleet, jotka luovat oman mystisyytensä. Yksi kauneimmista ja melankolisimmista kappaleista on "December Flower", jota aluksi inhosin. Nyt se on yksi suosikeistani levyltä.

Levy on (yllättävän) tasokas soitannoltaan. Jos vertaa vaikka Nightwishiin, uskallan sanoa, että kuka tahansa pitää tätä parempana kuin heidän debyytiään "Angels Fall First". Aivan varmasti myös "Wishmaster" ja "Once" jäävät jalkoihin. Sen sijaan "Oceanborn" ja "Century Child" voivat olla tätä tasoa. Albumin sanoituksista johtuen en silti suosittele tätä ensimmäiseksi kristilliseksi metallilevyksi, sillä se voi ahdistaa ei-uskovaa tai juuri uskoon tullutta. Tuo aluksi mainitsemani Theocracyn "As the World Bleeds" voisi olla parempi vaihtoehto avata gospelmetallihanat, mutta älä unohda tätäkään.

1. Hybrid Overture
2. Enlighten
3. The Promise Inside
4. Soul Reborn
5. Free Me
6. December Flower
7. Finding My Way
8. Passion Lost
9. Devil's Cave
10. Aeternum

* * * * ½

Horde - Hellig Usvart

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1994

Pyhä epämusta

Tämän tyylinen musiikki ei ole minulle sitä tutuinta genreä. Tämä albumi oli mielestäni kuitenkin hyvä hankinta, sillä se oli jotain erilaista mitä yleensä olemme tottuneet kuulemaan. Kyseessä ei ole black metal -albumi, vaikka musiikki kuulostaakin paljon yhteiltä kuten Dimmu Borgir. Tämä itse asiassa on kuvattu sanoilla "holy unblack" eli "pyhä epämusta". Aíkoinaan nuorena kuuntelin jonkin verran Dimmu Borgiria ja voin sanoa Horden musiikin olevan todella muuten samanlaista, mutta sanoitukset ovat kristilliset.

Album tarjoaa paitsi synkän ja agressiivisen kuuloista metallia, myös eräänlaisen kuvan totuudesta. Totuudesta, joka voi olla vieras käsite monille black metallin kuuntelijoille. Sen sanoituksissa loistaa toivo, mutta myös varoitus Saatanan petollisuudesta ja viekkaudesta. Vaikka Saatana on hävinnyt jo taistelun Jumalaa vastaan, se pyrkii saamaan valehtelemalla ihmisiä puolelleen, jotta he (Saatanan omat) häviäisivät myös taistelun. Tämä on käsittääkseni lyhykäisyydessään albumin sanoma. Minulle tulee sanoituksista paljon mieleen myös toinen albumi, nimittäin Pylonin "The Harrowing of Hell", jossa on kappale "You Have Been Warned", mutta se on toinen tarina.

Sanoituksissa esiintyy myös hienoa huumoria, tai ainakin kuittia satanistisia sanoituksia kohtaan. "Invert the Inverted Cross" (Käännä ylösalaisin käännetty risti ylösalaisin) ja "Drink from the Chalice of Blood" (Juo verimaljasta). Albumi ei missään tapauksessa ole hyökkäys black metal -yhtyeitä kohtaan, mutta se tuo esille toisenlaisen suunnan musiikille. Periaatteessahan mikään aihe ei saa olla kristityille liian tabu asia puhua. On hyvä, että tällaisia levyjä on tehty, sillä ne ovat usein ihmisläheisiä. Musiikki, jossa lauletaan että kaikki on hyvin, ei innosta ihmisiä, sillä he tietävät että maailmassa ei kaikki tule aina olemaan hyvin. Toki meidän tulee ylistääkin Herraa, mutta ei saa olla tekopyhä.

Takaisin albumiin. Musiikin äänenlaatu on tosi "heikko", mikä sai monet uskomaan, että kyseessä oli norjalainen yhtye. Tämä ei pitänyt paikkansa. Ainakin Mortification -yhtyeestä joku oli bändissä, mutta en muista kuka ja missä roolissa. Levyn biiseistä kaksi ensimmäistä ovat tosi lyhyitä, mutta sitten tulee pitkiäkin, yli 5-minuuttisiakin kappaleita. Pidän albumin positiivisesta luonteesta, mutta muutamille tämän tyylin musiikin faneille tämä voi olla liikaa. He voivat kokea sen hyökkäykseksi heitä vastaan, vaikka kyseessä on lähinnä hyökkäys valheita vastaan.

Horde ei ole valitettavasti tehnyt kuin tämän ainokaisen studioalbumin. Jokin livetallenne heiltä on tullut. Siinä ilmeisesti albumi soitetaan lähes kokonaan, en ole sen kummemmin tutustunut siihen, mutta pari kappaletta olen kuullut. Niin, sinulla on todellakin annettu vaihtoehto - nauti siitä, mutta älä viivyttele pitkään, sillä et halua varmaan huomata että sinun hetkesi on tullut, vaikket ole tehnyt vielä valintaa.

1. A Church Bell Tolls Amidst the Frozen Nordic Winds
2. Blasphemous Abomination of the Satanic Pentagram
3. Behold, the Rising of the Scarlet Moon
4. Thine Hour Hast Come
5. Release And Clothe the Virgin Sacrifice
6. Drink from the Chalice of Blood
7. Silence the Blasphemous Chanting
8. Invert the Inverted Cross
9. An Abandoned Grave Bathes Softly in the Falling Moonlight
10. Crush the Bloodied Horns of the Goat
11. Weak, Feeble, Dying, Antichrist
12. The Day of Total Armageddon Holocaust

* * * * ½

Russ Taff - The Way Home

Alkuperäinen julkaisuvuosi: 1989

Tartu käteeni, haluan kulkea kanssasi.

Jaa-a, Russ Taff oli minun mielessäni pitkään lähinnä "Medals" -albumin ansiosta. Mutta johdatus on kummallinen juttu. Sitä ei aina tajua ja pieninkään asia ei ole Pyhän Hengen mielestä liian pieni, jotta sillä voisi tapahtua suuria - ainakin pienen ihmisen elämässä. (No, ok - en ole niin pieni kun ylipainoakin on tällä hetkellä reippaasti). Mutta asiaan. Olimme olleet Iso Soitto -festivaaleilla kaverini kanssa pari aikaisempaa kertaa katsomassa Neal Morsea ja Petraa edellisinä vuosina. Kolmannella kerralla, siis vuonna 2014, oli tarkoitus ensin mennä katsomaan kelttiläisvaikutteista Ionaa, jolta minulla on yksi albumi. Mutta sitten asiat muuttuivat. Russ Taff vahvistettiin Iso Soitto -festivaaleille myös. Minulla oli silloin kolme levyä häneltä, joten tahdoin nähdä hänet mieluummin kuin Ionan. Mikähän olisi paljon parempi syntymäpäivälahja kuin Russ Taffin keikka Suomessa? Ja vielä kun hän on melkein samassa iskussa kuin 80-luvulla. Tämän takia tuli sitten tutustuttua tarkemmin näihin kolmeen levyyn, "Medals", "Russ Taff" ja tietysti "The Way Home", joista viimeisintä pidetään hänen parhaimpanaan. All Music Guide on antanut sille viisi tähteä. Tämä oli minua kummaksuttanut, sillä mielestäni levy ei ollut niin hyvä kun ensimmäisinä kertoina sitä kuuntelin. Mutta miten asian laita on nyt?

Ennen Keuruun keikkaa yksi "promoottori" kehui Russ Taffia maasta taivaaseen. Hän sanoi Russin olevan tärkein gospel-rockin laulaja. Kukaan muu kun ei kuulemma ole ollut sekä klassisessa The Imperials -yhtyeessä kuin  Gaither Vocal Bandissä. Hän myös mainitsi tämän albumin "The Way Home" parhaimmaksi. Keikalla muuten tulikin kolme kappletta tältä: "Winds of Change", "I Cry" ja "Ain't No Grave", samalla kun nimialbumi jäi yhteen ("I Still Believe") ja "Medals" samoin ("Silent Love"). Oli asiasta mitä mieltä tahansa, niin tämä oli kyllä timanttikauden viimeinen albumi, tosin hän on sen jälkeenkin julkaissut ainakin yhden kaksi kovaa levyä - kuulemma.

"The Way Home" ei ole todellakaan albumi, jonka suosittelen kuuntelemaan Russilta ensimmäiseksi. Sen sijaan "Medals" olisi parempi avaus. Totuus on, että sanoitukset ovat erittäin herkkiä suureksi osaksi ja sävellykset ovat mutkikkaimpia kuin aluksi luulisi. Tämä ilmenee siitä, että biisit ikään kuin kasvavat kerta kerran jälkeen. Russ Taffin loistava lauluääni pääse kunnolla kukkaan biisissä kuten "Farther on" ja "Table in the Wilderness". En kyllä suoralta kädeltä sanoisi hänen olevan kaikkien aikojen tärkein tai paras gospel-rockin artisteista, mutta yhä elävistä artisteista hän varmasti yltää kolmen parhaan joukkoon, ellei jopa parhaaksi. Tämä sen vuoksi, että suuret vaikuttajat kuten Larry Norman, Rich Mullins ja Mark Heard ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen.

Albumin nopeita biisejä edustavat ensimmäiset kappaleet "Winds of Change" ja "It Was Love", samoin "He Came Through", jota ei valittettavasti tällä kertaa kuultu livenä. Samoin "Go On". "Ain't No Grave" on vähän yli minuutin pätkä. Muistaakseni keikalla tuli noin kolmen minuutin versio. Harmittaa jonkin verran kun studioversio ei pääse kukoistuukseensa kunnolla. Albumin kolme viimeistä kappaletta "Guiding Light", "Take My Hand" ja "Table in the Wilderness" muodostavat täydellisen kokonaisuuden. Kumma ettei yhtäkään näistä kuultu livenä. Niissä on todellista sanomaa. Toivo on Russ Taffin biiseissä keskeinen seikka. Sen huomaa myös "I Cry" -biisistä, josta kuuntelimme kaverin kanssa toista versiota YouTubesta. Täytyy myöntää, että kappale, joka oli melkein unholassa on nyt suosikkejani tämän artistin levytyksistä. Meitä kaikkia itkettää välillä, mutta muistakaa että autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. Jumala on Pyhän Henkensä kautta vahvasti mukana teksteissä, olkoon musiikki vaikka rokkia.

1. Winds of Change
2. It Was Love
3. Farther On
4. The River Unbroken
5. He Came Through
6. I Cry
7. I Need You
8. Go On
9. Ain't No Grave
10. Guiding Light
11. Take My Hand
12. Table in the Wilderness

* * * * *